Helka

Helsingin kaupunginosayhdistykset ry

Rakennukset kertovat -nettiversio / 9. Postmodernismi eli jälkimodernismi - huoletonta kulissiarkkitehtuuria

Aikakausi: noin 1980-luku.
Talouden nousukausi, kaupallisuuden korostuminen, pinnallisuus, tietoyhteiskunnan alku.

hopeakartano.jpgEsimerkkikohde: Malminkartanon terassi-, pienkerros- ja pientaloalue
As Oy Hopeakartano, As Oy Vaskikartano, As Oy Tinakartano, As Oy Kuparikartano
Malminkartanonaukio–Puustellinpolku– Puustellinaukio–Vellikellonpolku–Parivaljakonkuja
arkkitehti Ralph Erskine, 1985–87   

Malminkartanon asemakaava perustuu jo vuosina 1972–73 käytyyn suunnittelukilpailuun. Kaavassa voi nähdä vastareaktion aiempaan, 1960- ja 70-lukujen aluerakentamiseen. Junaradan varteen rakentuva n. 9500:n asukkaan lähiö suunniteltiin alusta alkaen nukkumalähiöistä poiketen sekä asuin- että työpaikka-alueeksi. Pienteollisuus ja palvelut sekoittuvat asuinrakentamiseen. Kartanonkaarelle rakennettiin 1980-luvun alkupuolella koetaloja, joiden suunnittelijoina olivat mm. Raili ja Reima Pietilä. Malminkartanolle persoonallisen leiman antava rakennuskokonaisuus on kuitenkin englantilais-ruotsalaisen arkkitehdin Ralph Erskinen suunnittelema terassi- ja pienkerrostaloalue juna-aseman tuntumassa. Suunnitelmia tehdessään Erskine sai Helsingin kaupungilta melko vapaat kädet.

malminkartanoasuintalo.jpgRalph Erskine nousi 1970-luvulla kansainväliseen maineeseen ihmisläheisellä suunnittelullaan, jolle tunnusomaista oli mm. inhimillinen, kylämiljöönomainen mittakaava, ympäristöstä ja paikallisuudesta lähtevä suunnittelu sekä asukkaiden toiveiden huomioonottaminen asuntojen suunnittelussa.

Rakennusten ulkoarkkitehtuurissa Erskine yhdisteli ennakkoluulottomasti eri materiaaleja ja suosi aina edullisia vaihtoehtoja. Huoleton väritys ja jäsentely tuotti iloista ja hyväntuulista arkkitehtuuria.

Kuva: Asuintalo Malminkartanossa



1970-luvulla elementtirakentamisen ollessa ankeimmillaan Erskinen opit luonnehdittiin modernismin antiteeseiksi. Samoja ajatuksia oli ns. postmodernistisen arkkitehtuurin synnyn taustalla.

Malminkartanon pystyraidallisen terassitalon porrastuva hahmo toimii maamerkkinä junaradan suuntaan. Toiminnallisesti rakennukset kuitenkin kääntävät selkänsä radalle ja alue avautuu monimuotoisena länteen. Erskine oli tutkinut muissa töissään arktista asumista ja sovelsi samoja suojautumisen periaatteita myös Malminkartanon suunnitelmissaan. Pienilmaston luominen, energiansäästö ja ekologia tulivat esille useissa Erskinen töissä osana
paikallisten olosuhteiden huomioimista.

Terassi- ja pienkerrostalojen julkisivuissa on käytetty pesubetonia ja maalattua peltiä, mutta myös paljon puuta verhoiluina, kaiteina ja aitoina. Materiaalien kirjosta tulee elävä ja maanläheinen vaikutelma, jota kesällä rikastuttavat runsaat istutukset. Pientalot ja pienkerrostalot ryhmittyvät muodostaen yllätyksellisiä näkymiä, pienimittakaavaisia aukioita ja kodikkaita piha-alueita.

Valtakunnallisessa asunto-ohjelmassa asetettiin asuinrakentamiselle vuosille 1976–1985 uudet laadulliset tavoitteet. 1980-luvun taloudellinen nousukausi vaikutti asuinolojen paranemiseen. Asuntorakentaminen muuttui vähitellen pienimuotoisemmaksi ja painopiste siirtyi olemassaolevaa yhteiskuntarakennetta täydentäväksi edellisten vuosikymmenten aluerakentamiskohteiden sijaan.

Ankeaksi ja yksitoikkoiseksi koetun 1970-luvun elementtirakentamisen jälkeen asuntojen ulkopuoliseen arkkitehtuuriin kaivattiin muutosta kohti runsaampaa, värikkäämpää ja monimuotoisempaa ilmaisua. Kritiikistä modernistisen arkkitehtuurin puhdasoppineisuutta, elitismiä ja persoonattomuutta kohtaan oli syntynyt jo 1970-luvun aikana USA:ssa postmodernismiksi kutsuttu tyyli. Postmodernismissa pyrittiin kansantajuisuuteen, demokratiaan elitismin sijaan, paikallisuuteen kansainvälisyyden sijaan. Tunnusomaista tyylille oli eklektismi, näyttämömäisyys ja monumentaalisuus. Suomessa postmodernismi toteutui ilman pahoja ylilyöntejä, ehkä lähinnä pyrkimyksenä päästä pois vaiheesta,
johon teollinen elementtirakentaminen oli ajautunut rakennusliikkeiden puristuksessa ja arkkitehtien vaikutusvallan huvetessa.

Postmodernismissa teollisesta rakentamisesta haluttiin irrottautua suoranaisella tekniikan vastaisuudella, korostamalla rakennuksen epärationaalisia osia ja palaamalla koristeellisuuteen. Kun modernistinen arkkitehtuuri vältti symmetriaa, ornamenttia, klassisia aiheita ja sisältöviitteitä, postmodernismi kumosi sen ja otti johtotähdekseen ”kansaan menevän runsauden”. Nousukauden tuoma materialisoituminen näkyi koko yhteiskunnassa ja myös arkkitehtuurissa kaupallisuuden korostumisena. Postmodernistinen tyyli liittyy edelleen kiinteästi kauppakeskusten, liikerakennusten, pikaruokaloiden ja huoltoasemien arkkitehtuuriin.

ympäristö

Tavoitteellinen monimuotoisuus, monikerroksisuus ja romanttisuus loivat täysin erilaista ympäristöä kuin aiemmat, totiset, yksitoikkoiset metsälähiöt. Paitsi arkkitehtuurista, myös ympäristön toiminnoista pyrittiin tekemään monipuolisia, sekoitettiin asumista, palveluita, työpaikkoja – ja ihmisiä. Kaupallisuus kuului ajan henkeen ja tuli näkyväksi osaksi ympäristöä. Pahimmillaan ympäristöstä tuli kaoottista, räikeää ja vaikeasti hahmotettavaa. Monimuotoisuutta oli vaikea luoda tyhjästä. Kaikkien ympäristön rakennusosien olemassaoloa ei tarvinnut perustella käytännön syillä. Taloihin ilmeistyi vinoja seiniä, ulokkeita ja lisukkeita, joiden ainoa tarkoitus oli välttää ympäristön yksitoikkoisuutta.

talotyypit

Asuinkerrostalojen pohjaratkaisuissa ei muutamia poikkeuksellisia hankkeita
lukuun ottamatta tapahtunut suuria muutoksia. Huoneistosaunat yleistyivät
pienissäkin kerrostaloasunnoissa, samalla asukkaiden yhteistilat vähenivät.
Ulkohahmoltaan sen sijaan kerrostalojenkin massat saivat rikkaampia
muotoja, legotalomaisia torneja ja esimerkiksi ylisuuria katoksia. Joillain
alueilla, kuten Pikku Huopalahdessa, ei monistettu talotyyppejä ollenkaan,
vaan jokaisen asuintalon tuli olla pohjapiirustuksia myöten erilainen.

materiaalit

Materiaalien kirjo löydettiin uudelleen 1970-luvun äärimmilleen pelkistettyjen
betonielementtijulkisivujen jälkeen. Värityksessä ja monimuotoisuudessa
mentiin joissakin kohteissa jopa liioittelun puolelle. Paljon käytetyksi ja
tunnusomaiseksi julkisivumateriaaliksi tuli kaakelilaatta, joka toteutettiin
tehdasvalmiina elementtipintana. Laattojen irtoaminen on aiheuttanut joissakin kohteissa merkittävän teknisen ongelman.

postmodernismi.jpgväritys

Julkisivujen pastellisävyinen väritys, etenkin vaaleansinisen värin käyttö, toimii erinomaisena tunnistimena 1980-luvun rakentamiselle. Myös punatiilen väri ja tiililaattapinta olivat paljon käytettyjä. Silti enää ei voi nimetä tiettyjä aikakaudelle tunnusomaisia värejä, koska esimerkiksi Pikku Huopalahden kaupunginosassa värityksen perustana on juuri värien kirjo.

detaljit

Postmodernismi höllensi modernismin perusajatuksiin kuuluvaa aitouden ja tarkoituksenmukaisuuden vaatimusta ja jopa kapinoi elitistisiksi leimattuja sääntöjä vastaan. Se salli päälleliimatun koristeen, historialliset viittaukset ja rakennusten lavastemaisuuden. Pyöreä ikkuna on esimerkki suositusta detaljista, joka löysi paikkansa yhtä hyvin kauppakeskuksessa kuin pientalossa. Hyvä postmodernistinen yksityiskohta rakennuksessa tuottaa iloa ohikulkijalle, vaikka sillä ei välttämättä olisi muuta käyttötarkoitusta.

Kuva: Asuinkerrostalon sisäänkäynti Pikku Huopalahdessa

Tyypillisiä rakennuskohteita:
kauppakeskuksia, taajamien liike- ja hallintorakennuksia, huoltoasemia ja
pikaruokaravintoloita, asuntorakentamista

Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä:
Malminkartano (ks. kohdeteksti),
Länsi-Pasila
Pikku-Huopalahti:
Pikku Huopalahden kaava laadittiin 1980-luvun aikana, rakentaminen tapahtui
vasta 1990-luvulla. Arkkitehtuuriltaan se on postmodernistinen kaupunginosa, jossa on selkeät julkiset kaupunkitilat rantatoreineen. Kaupunkikuva on monikerroksinen ja romanttinen, kortteleiden mittakaava on inhimillinen.
Kaavoittajalla oli ajatus maailman rikkaudesta ja monipuolisuudesta, kaupunginosasta, jossa kaikki paikat ovat keskenään erilaisia ja rikasmuotoinen ympäristö toimii sosiaalisesti sallivampana kuin pelkistetty. Tavoitteena oli saada aikaan iloinen, rehevä ja värikäs asuinalue. Alueen kaduilla on kullakin oma päävärinsä.

Itäkeskus, kauppakeskuksen ensimmäinen vaihe (1984) ja
Itäkeskuksen maamerkki (Erkki Kairamo ja Heikki Mäkinen, 1987)
Mikaelinkirkko (Kontula, Käpy ja Simo Paavilainen, 1988)
Yhtyneiden kuvalehtien toimitalo, (Länsi-Pasila, Ilmo Valjakka, 1987)