Helka

Helsingin kaupunginosayhdistykset ry

Rakennukset kertovat -nettiversio / 8. Elementtirakentaminen ja strukturalismi

merihaka.jpgAikakausi: 1970-luku.
Hyvinvointivaltion kehittyminen, kulttuuritaistolaisuus, elintason nousu, matkailun lisääntyminen, energiakriisi v. 1973, luonnonsuojelusta kiinnostuminen.

Esimerkkikohde: Asunto-osakeyhtiö Haapaniemenkatu 16
Haapaniemenkatu 16 C, Merihaka
Kulutusosuuskuntien Keskusliitto ry:n asunto-osasto arkkitehdit Peter Bieber, Arvi Ilonen ja Sulo Savolainen, 1974      

Kuva: Merihaka Tervasaaren suunnalta katsottuna

Merihaan alueen rakennukset valmistuivat pääosin 1970-luvun kuluessa. Lama katkaisi rakennustyöt muutamaksi vuodeksi, mutta vuonna 1978 ne käynnistyivät jälleen. Merihakaa ei voi pitää tyypillisenä 70-luvun asuinalueena.
Määrällisesti merkittävimmän osan tämän ajan rakentamisesta muodostavat etäämmälle kaupungin keskustasta nousseet asuinalueet, jotka ikäänkuin jatkoivat metsälähiöiden perinnettä. Kaupunkirakenne tosin muuttui
suorakulmaisemmaksi ja talotyyppinä yleistyivät täyselementtitalot, joiden julkisivut olivat pesubetonipintaisia ruutuelementtejä. Vaikka Merihaka ei ole ajalleen kaikkein tyypillisin alue, tarjoaa se kiinnostavan esimerkin 60ja
70-luvun vaihteen arkkitehtuurin ideoista ja tiiviistä eritasoliikenteeseen perustuvasta kaupunkirakenteesta.

Nykyinen Merihaka on rakennettu lähes täysin täyttömaan päälle. Alun perin paikalla on ollut vain pieni luoto, Pannukakku. Myöhemmin alueelle levittäytyi Sörnäisten teollisuutta. 1960-luvun lopulla Helsingin Asuntokeskuskunta Haka osti maa-alueen tarkoituksena käyttää valtaosa rakennusoikeudesta asuntoihin. Hakan mukaan asuntojen sijoittamista puolsivat mahdollisuus rakentaa tiiviisti korkeatasoiselle alueelle meren välittömässä läheisyydessä. Hanke ei edennyt aivan kitkattomasti, vaan kaupunki edellytti Hakalta selvityksiä mm. ilmansaasteista sekä siitä, miten asunnot eristettäisiin liikennemelulta ja kuinka ranta-alueiden yhteiskäyttö varmistettaisiin. Epäilyksiä herättivät erityisesti lähialueen teollisuuslaitoksien, Hanasaaren voimalaitoksen ja Sörnäisten rantatien liikenteen aiheuttamat ilman epäpuhtaudet.

merihakahaapaniemenkatu16c.jpgMerihaan alue käsittää vain kaksi korttelia, joissa on yhteensä 16 tonttia. Rakennukset ovat kooltaan massiivisia. Haapaniemenkatu 16 on kolmen tornitalon kokonaisuus. Asuintalot ovat lähes identtisiä, tunnistettavuutta on
haettu mm. sisäänkäyntikerroksen vaihtelevalla värityksellä. Tarkasteltavana on C-talo, joka sijaitsee lähimpänä rantaa. Rakennuksessa on kolme kellarikerrosta, joista kaksi sijoittuu kansirakenteen alapuolelle. Ylin kellarikerros toimii sisäänkäyntitasona. Asuinkerroksia on yhteensä 14. Ylimpänä on sisäänvedetty ullakkokerros, jossa sijaitsee saunaosasto.

 Arkkitehtisuunnittelusta vastannut Kulutusosuuskuntien Keskusliitto oli selvityksissään testannut alueelle erilaisia malleja, joista eräissä asuinrakennukset olivat nousseet lähes 30 kerroksen korkeuteen. Näistä
kuitenkin luovuttiin, ja lopullinen korkeus määräytyi Kallion harjanteen räystäskorkeuksien mukaan. Vaikka Merihaka antaa mielikuvan itseriittoisena ja muusta kaupungista piittaamattomana alueena, on sen suunnittelussa
ainakin jossain määrin pohdittu kaupunkikuvaan sovittamista.

Kuva: Merihaka, Haapaniemenkatu 16 C julkisivua

Lähes koko Merihaan alueelle on rakennettu betonikansi, joka erottaa ajoneuvoliikenteen ja kevyen liikenteen toisistaan. Autopaikat on sijoitettu paikoitustaloihin ja kävelykannen alle talojen väliin. Meri ympäröi aluetta idästä ja etelästä, ja rakennukset ovat alttiita ankarille sääolosuhteille. Betoni on julkisivujen hallitseva materiaali, päädyissä sekä pitkien julkisivujen umpiosissa sitä on käytetty diagonaalisesti uritettuna. Parvekekaiteet ovat alumiinia. Merihakaa on arvosteltu paljon. Suurimpina epäkohtina on pidetty luonnonympäristön puuttumista sekä mittakaavattomiksi ja tylyiksi koettuja rakennuksia. Myös avointa eritasojärjestelmää on moitittu ilkivaltaan houkuttelevaksi. Toisaalta monet alueen asukkaista ovat ylistäneet kaupunginosaansa rauhallisena, rakennusten ääneneristävyyttä liikennettä vastaan hyvänä, eritasoratkaisua turvallisena ja keskustan läheisyyttä myönteisenä. Merihaalla oli valmistuessaan eräänlainen ”paremman väen” asuinpaikan maine, alueelle muutti muun muassa toistakymmentä kansanedustajaa.

1960- ja 70-lukujen rakentaminen oli määrällisesti valtavaa. Suomessa valmistui vuosien 1957–1978 välisenä aikana miljoona uutta asuntoa, jotka muodostivat kaksi kolmasosaa koko maan asuntokannasta. Rakentaminen saavutti huippunsa vuonna 1974, jonka jälkeen tuotanto alkoi hiljalleen supistua.

1970-luvulla valmistuneet aluekokonaisuudet on usein leimattu ankeiksi. Keskeisimpänä syynä ikävään lopputulokseen oli nopeasti muuttunut rakentamistapa. Yksityiskohtia myöten suunniteltu ja harkittu rakentaminen oli muuttunut liiketoiminnaksi ja tehokkaaksi talotuotannoksi. Arkkitehtien ote suunnittelusta alkoi 1960-luvun loppupuolelta lähtien käydä yhä heikommaksi, kun rakennusliikkeet ja aluerakentajat hallitsivat koko rakentamisprosessia. Suunnittelijan liikkumavapaus oli pahimmillaan hyvin vaatimatonta, kun torninosturien liikeradat ja elementtitekniikka sanelivat rakennuksen muodon ja kustannussäästöt määrittelivät keittiöiden ja kylpyhuoneiden sijainnin. Vähäinen vaikutusmahdollisuus rajoittui pintamateriaaleihin ja värityksiin. Ympäristön laatuun ei kiinnitetty suurta huomiota. Lopputuloksen ei kaikilta osin ollut tarkoituskaan kestää muutamaa vuosikymmentä kauempaa.

ympäristö

Kritiikkiä 60-luvun nukkumalähiöitä kohtaan alkoi esiintyä heti niiden valmistuttua. Alueiden väljyyttä ja yksipuolista rakennetta moitittiin. Alettiin
vaatia sosiaalisesti rikkaampia aluekokonaisuuksia ja korostaa jälleen kaupunkimaisen ympäristön arvoja. Ruutukaava palasi ympäristön suunnittelun peruselementiksi. Ruutukaavan ohella strukturalismi leimasi aikakauden suunnittelua. Se merkitsi ympäristön suunnittelussa eräänlaista avointa ruudukkomallia. Karkeimmillaan tällaista yleispätevää kaupunkirakennetta käytettiin piittaamatta mitenkään maaston muodoista tai muista paikan erityispiirteistä. Havainnollisena esimerkkinä tästä on Pihlajisto, jossa kallioiseen polveilevaan maastoon runnottiin suorakulmainen ruutukaava. Turvallisuutta pyrittiin monilla uusilla alueilla parantamaan erottamalla autot ja kevyt liikenne omille tasoilleen. Myönteisestä tavoitteesta huolimatta lopputulos oli usein epäinhimillinen. Betonisiltojen ja ramppien hallitsema katutila

tuotti epämääräisen ympäristön, jossa oli vaikea suunnistaa. Aluesuunnittelun
metodit uudistuivat. Erilaiset taustatutkimukset sekä sosiologien ottaminen
mukaan suunnittelutyöryhmiin muuttivat kaavoitusprosessia.
Kerrostalovaltainen asuntotuotanto kääntyi vuosikymmenen puolivälissä
laskuun ja omakoti- tai rivitaloista tuli suositumpia rakennuskohteita.

talotyypit

Ajalleen tyypillinen rakennus oli yksinkertainen ja helposti teollisesti toteutettavissa. Toisto vietiin äärimmilleen paitsi talotyypeissä, myös rakennuksien julkisivuissa. Kadun- ja pihan puolia ei erotettu toisistaan, eikä julkisivuille annettu erilaista luonnetta ilmansuuntien tai huonetilojen järjestelyn vuoksi. Julkisivun ruutuelementeistä saattoi lukea huoneiden määrän, sillä tavallisin ratkaisu oli yksi ikkuna yhtä huonetta ja yhtä julkisivuelementtiä kohden. Tasakatto oli kerrostalojen vallitseva kattomuoto. Käyttöullakkoja ei enää juuri rakennettu. Tasakatolta nousivat laatikkoina hissien konehuoneet. Talotekniikan merkittävimmät uudistukset liittyivät ilmanvaihtoon, josta nyt tuli koneellinen sekä tulo- että poistoilman osalta.

1960-luvulla alkanut konstruktivististen pientalojen rakentaminen jatkui
vielä 1970-luvun puolella. Nämä tyylikkäät, tasakattoiset ja suurilla maisemaikkunoilla varustetut rakennukset ovat muuttuneet jo harvinaisuuksiksi.

materiaalit

Betonielementtijärjestelmien tutkimustyö alkoi saada laajemmin käytännön
sovelluksia mm. pilari-laattajärjestelminä. Käytännössä betoniseinäinen kirjahyllyrunko oli silti 1970-luvun asuinkerrostaloissa yleisin runkotyyppi.
Koska rakenne perustui kantaviin betonisiin väliseiniin, mentiin kehityksessä
tavallaan askel taaksepäin. Asuntojen muunneltavuus oli tällaisessa rakennejärjestelmässä erittäin vaikeaa.

Materiaalien huoltovapaus oli päivän sana. Ikuiseksi luultu pesubetonipinta tuli vallitsevaksi. Julkisivuja päällystettiin myös tiililaattoilla ja klinkkereillä. Pientaloissa suosittu julkisivumateriaali oli tummanruskea tiili. Maalattuja ja ajoittaista huoltoa vaativia pintoja sen sijaan vältettiin. Muovit yleistyivät niin rakennusten eristeissä ja höyrynsuluissa kuin sisätilojen tapeteissa ja lattioissa. Myös kokolattiamatot olivat suosittuja.

väritys

Väritystä käytettiin usein rakennusten merkitsemisessä. Muutoin
samankaltaisille taloille haettiin tunnistettavuutta maalaamalla niiden detaljit eri väreillä. Suosittiin voimakkaita ja melko raskaita oransseja, keltaisia, tummia ruskeita ja vihreitä.

detaljit

1970-luvulla arkkitehtuuri köyhtyi. Virasto-, liike- ja asuintalojen jäsentely ja yksityiskohdat alkoivat lähestyä toisiaan. Rakennuksen ulkonäöstä oli vaikea päätellä sen käyttötarkoitusta.

Siirryttäessä käsityövaltaisesta rakennustavasta yhä kattavammin elementtirakentamiseen lisääntyivät myös virheiden mahdollisuudet. Uusi tekniikka toi mukanaan uudet yksityiskohdat, joiden tekemistä ei vielä hallittu riittävän hyvin.

Arkkitehtien suosima nauhaikkuna oli käsityötä vaativa detalji. Säästöä hakevat aluerakentajat painostivat suunnittelijoita ruutuelementtiin. Energiakriisi pienensi ikkunat entisestään ja pimensi asunnot. Pientalojen sisätiloihin saatiin lisää valoa, kun akryyliset kattokuvut alkoivat yleistyä. Ulko-ovissa käytettiin paljon värillistä, kuvioitua lasia. Ikkunat varustettiin usein erillisellä puuritilän peittämällä tuuletusikkunalla. Parvekkeet toteutettiin tavallisesti raskaan näköisillä ulkonevilla pieliseinillä. Kaiteet olivat pääasiassa betonia.

Omaleimaisuutta saatiin pyöristetyillä yksityiskohdilla, esimerkiksi toimistotaloissa saatettiin käyttää kulmistaan pyöristettyjä ikkunoita. Avaruusajan virtaviivaisilla muodoilla sekä ilmanvaihtokanavien ja muun talotekniikan näkyvällä esittelemisellä tavoiteltiin muodikasta high tech -ilmettä.

Tyypillisiä rakennuskohteita:
lähiöiden kerrostalot, pientalot, keskussairaalat

Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä:
Merihaan ohella merkittävin 1970-luvulla valmistunut alue Helsingissä on Itä-
Pasila, jonka suunnittelu heijastaa vielä 1960-luvun lopun henkeä. Itä-Pasilassa työpaikat, asuminen ja kulttuurirakennukset lomittuivat. Tiivis rakenne ja eritasoliikenne tekivät alueesta urbaanin. Alkuperäisiin suunnitelmiin kuuluivat
pääjalankulkuvälien kattaminen ja ilmastoiminen sekä varustaminen liukuhihnoilla. Toteutusvaiheessa nämä ideat karsiutuivat pois. Syntynyt ympäristö kertoo myös havainnollisesti suunnitelmien ja toteutuksen välisestä räikeästä ristiriidasta 70-luvulla. Vaikka suunnittelijoiden tavoitteena oli laadukas keskusta-asuminen, tuotti rakennusliikkeiden toteutus jotain muuta.
Pihlajisto rakennettiin Pihlajamäen 60luvulla rakennetun lähiön kylkeen.

Finlandia-talo (Alvar Aalto, 1971, 1975)
Ateljeetalot (Myllypadontie 5, Myllypuro, Jan Söderlund ja Erkki Valovirta, 1974)
Valion pääkonttori (Meijeritie 6, Matti K. Mäkinen ja Kaarina Löfström, 1978) Hanasaaren voimalaitos (Timo Penttilä, 1974, 1976)
Marimekon tehdasrakennus (Sorvaajankatu 10–14, Herttoniemi, Erkki Kairamo ja Reijo Lahtinen, 1974) 

finlandiatalo.jpg

Kuva: Finlandia-talo