Helka

Helsingin kaupunginosayhdistykset ry

Rakennukset kertovat -nettiversio / 7. Teollinen rationalismi – utopiaa ja järjestelmäajattelua

keinulaudantie7.jpgAikakausi: 1960-luku.
Elinkeinorakenteen muutos nopeutti kaupungistumista ja autoistumista. Yhteiskunta muuttui tasa-arvoisemmaksi ja epämuodolliseksi, sinuttelu yleistyi.

Esimerkkikohde: Asunto-osakeyhtiö Keinulaudantie 7
Keinulaudantie 7, Kontula
arkkitehti Lauri Silvennoinen, 1965

Kuva: Keinulaudantie 7  

Kontulan päärakennuttajina olivat yleishyödylliset rakennusliikkeet Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Helsingin Sato Oy. Kolme kokoojakatujen jakamaa osa-aluetta kaavoitettiin arkkitehti Pentti Aholan toimistossa vuosina 1963-66. Kontulassa rakennusten veistoksellinen sommittelu yhdistyy tiukkaan järjestelmäajatteluun. Alue tarjoaa havainnollisen esimerkin 1960-luvun asemakaavoituksen periaatteista.

Saton rakennuttamat ARAVA-lainoitetut Keinulaudantien talot valmistuivat vuosina 1965–67. Arkkitehti Lauri Silvennoisen suunnittelema rakennuskokonaisuus koostuu 3–4-kerroksisista sekä 8–9-kerroksisista lamellitaloista (osoitteissa Keinulaudantie 1, 4, 5, ja 7). Talot ovat hallittuja esimerkkejä 1960-luvun elementtitekniikkaan perustuvasta suunnittelusta. Niissä on selkeät suhteet ja pelkistetty ilme.

Keinulaudantie 7 koostuu kahdesta kapearunkoisesta korkeasta ja pitkästä asuinrakennuksesta. Harmaaksi maalattu peltipintainen ullakkokerros on osa julkisivun porrastettua hahmoa. Julkisivun betonielementtien pinta on harjattu pystysuuntaisesti ja maalattu valkoiseksi. Sokkelikerros on puhtaaksivalettua mustanharmaaksi maalattua betonia. Päädyt ovat ikkunattomat. Idän puolella julkisivua jäsentävät matalat ikkunanauhat, jotka antavat julkisivulle korostuneen vaakasuuntaisen ilmeen.

keinulaudantieparveke.jpgLännen puoleinen julkisivu muodostuu jatkuvasta kennomaisesta parvekekentästä. Isoissa asunnoissa on kaksi parveketta, joista toiseen on käynti olohuoneesta ja toiseen makuuhuoneesta. Julkisivussa on nähty viitteitä ”etelän rantahotelleihin”. Keinulaudantien rakennuksissa käytettiin silloista uutuutta, Polar-liukuikkunaa. Nauhaikkunoiden pystyjaosta saatiin näin hyvin siro. Hankalan pestävyyden vuoksi on liukuikkunat myöhemmin korvattu tavallisilla puiteikkunoilla, jolloin ikkunoihin on tehty lisää pystyjakoja. Myös parvekkeiden musta verkkokaide on korvattu umpinaisella levykaiteella.

Kuva: Parveke Keinulaudantieltä Kontulasta

Keinulaudantie 5:n rakennukset ovat massoittelultaan ja julkisivuiltaan vastaavat kuin numero 7:n rakennukset. Läheisissä matalammissa Keinulaudantie 4:n rakennuksissa erikoisuutena ovat ranskalaiset parvekkeet, jotka jäsentävät nauhajulkisivua. Kontulan ja Pihlajamäen alueet olivat Helsingin ensimmäisiä lähiöitä, joissa käytettiin täyselementtijärjestelmää. Kontula oli 1960-luvulla Suomen suurin yhtenäisesti suunniteltu ja rakennettu asuinalue. Nykyisin pienipiirteinen, tiivis ja matala ovat yhdyskuntasuunnittelun avainsanoja, mutta 1960-luvulla suuri mittakaava oli tietoinen valinta.

1960-lukua leimasi nopea kaupungistuminen. Työt maa- ja metsätaloudessa vähenivät, kun taas teollisuus- ja palvelualojen kasvu houkutteli ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Samoihin aikoihin suuret ikäluokat alkoivat tarvita asuntoja. Kaupunkien liepeille rakennettavat lähiöt olivat nopea vastaus asuntopulaan. Käytännöt asuntotuotannossa vaihtelivat paikkakunnittain. Maaseudulla ja pikkukaupungeissa oli tavallista, että urakoitsijat hankkivat maa-alueen, kaavoittivat ja rakensivat sen laatien kunnan kanssa aluerakentamissopimuksen. Helsingissä kaupunki hoiti kaavoituksen ja tavallisesti myös kunnallistekniikan rakentamisen. Pääkaupungin vanhanaikainen menettely hidasti jonkin verran alueiden toteutusta, millä saattoi olla myönteisiä vaikutuksia rakentamisen laatuun.

Betonielementtitekniikka valloitti asuntorakentamisen 1960-luvulla. Oikeastaan vasta nyt toteutui laajemmin funktionalismin idea valkoisista julkisivuista nauhaikkunoineen. Arkkitehdit ottivat elementtirakentamisen aluksi
innostuneesti vastaan. Vuosikymmenen alussa paikallarakentaminen oli vielä hyvin yleistä. Siitä huolimatta rakennuksille haettiin järjestelmällistä ilmettä ja joskus julkisivut jopa varustettiin valesaumoin, jotta rakennukselle
saatiin muodikas elementtirakenteisen talon ilme.

Elintason nousu, kertakäyttökulttuuri ja avaruuden valloitus valoivat uskoa jatkuvaan kasvuun, eikä ekokatastrofin tai energiakriisin uhka ollut vielä todellisuutta. Uudet materiaalit, erityisesti muovit antoivat suunnittelijoille uusia mahdollisuuksia. Syntyi joukko avaruusajan muotoilusta ilmeensä ammentavia suunnitelmia. Tunnetuimpiin toteutuksiin kuuluu Matti Suurosen suunnittelema “lentävää lautasta” muistuttava Futuro-talo (1968), joka saavutti myös kansainvälistä kiinnostusta.

Uuden ihannoinnin kielteinen piirre oli piittaamattomuus vanhasta. Monet maaseudun kylänraitteja reunustaneet puutalot purettiin ja tilalle ilmestyivät usein mittakaavaltaan sopimattomat uudet rakennukset, leveät autotiet ja
pysäköintialueet. Helsingin keskustassa purkaminen kohdistui erityisen rajusti uusrenessanssitaloihin. Massiivinen purkuaalto herätti pian vastustusta. Muun muassa Puu-Käpylä saatiin pelastettua.

1960-luvulla arkkitehdin roolia ei haluttu korostaa, vaan tavoitteena oli yleispätevyys. Yhdenmukaisuuden korostaminen oli pyrkimys myös esteettisessä mielessä. Arkkitehtien kiinnostuksen kohteena olivat modulijärjestelmät, minimalismi ja japanilainen arkkitehtuuri. Tuloksena syntyi pelkistettyä arkkitehtuuria, jonka ominaisilme syntyi kauniista suhteista ja yksinkertaisista detaljeista. Aikakauden yhtenä arkkitehtuurin ilmiönä on mainittava konstruktivismi, rakenteellista kurinalaisuutta korostanut järjestelmällinen suunnitteluote. Konstruktivistisen rakennuksen tunnuspiirteiksi vakiintuivat suorakulmaisuus, avoin pohjaratkaisu, pilari-palkkijärjestelmä, tasakatto, kevyet seinärakenteet sekä suuret lasipinnat.

ympäristö

1960-luvulla uusien rakennusten mittakaava oli usein massiivinen. Yksittäisen
rakennuksen julkisivun leveys vastasi useaa normaalikokoista kaupunkikerrostaloa ja monet liiketalot täyttivät kokonaisen korttelin. Lähiöidean juuret ovat 1930-luvun funktionalismin auringonvaloa ja raikasta ilmaa tavoitelleissa kaupunkisuunnitelmissa. Suuret rakennusmassat ryhmiteltiin maastoon väljästi. Paikoitellen tavoitettiinkin idea tilasta, valosta sekä avoimista ja vaihtelevista näkymistä. Pitkillä lamellitaloilla pyrittiin jättämään mahdollisimman paljon luontoa koskemattomaksi ja toisaalta säästämään rakennuskustannuksissa, kun rakennuksen ulkovaipan ala suhteessa neliöihin pieneni.

Tekniset ja tuotannolliset lähtökohdat korostuivat vuosikymmenen loppua kohti. Rakennusten sijoittelussa huomioitiin rakennustyössä käytettyjen nosturiratojen vaatima mitoitus. Paikoitellen tulosta ei voi pitää onnistuneena. Ympäristö vaikuttaa mittakaavattomalta ja erityisesti tasaisessa maastossa maisemat ovat yksitoikkoisia, autopaikat ja ylileveät katutilat korostuvat. Usein myös julkisen ja yksityisen ulkoalueen raja on häilyvä. Uusien alueiden suunnitelmissa päädyttiin usein ulkosyöttöiseen liikennejärjestelmään. Ajoneuvoliikenne ja kevyt liikenne erotettiin toisistaan. Lähiöiden palvelut keskitettiin ostoskeskuksiin. Työssäkäyvät asukkaat tarvitsivat autoa ja kerrostalojen välit täyttyivät paikoituskentistä. Liikenteen kasvu heijastui myös kaupunkien keskustoihin.

talotyypit

Lähiöiden asuinkerrostaloissa tavoitteena oli mahdollisimman pitkälle viety
standardisointi ja tavallisesti hyvin suuret toistettavat yksiköt. Uudet teolliset rakennusmenetelmät ohjasivat omalta osaltaan suunnittelua. Perustalotyyppejä olivat matalat hissittömät lamellikerrostalot, korkeat lamellikerrostalot sekä pistetalot. Asuntopohjat olivat selkeitä, toimivia ja isohkojen ikkunoiden ansiosta valoisia. Asuintalojen päädyt olivat tavallisesti ikkunattomia. Maanpäällinen kellarikerros sisäänkäyntikerroksena oli tavallinen ratkaisu. Varsinainen tasakatto ei ollut vielä yleinen, mutta kattokulma oli usein loiva. Toisinaan rakennettin valetasakattoja, joissa räystään yli nostettu päätyseinä peittää katon todellisen muodon. Myös porrastetut harja- ja pulpettikatot olivat yleisiä. Ilmanvaihtojärjestelmissä alkoi painovoimaisen järjestelmän ohella tulla käyttöön yhä enenevissä määrin koneellinen ilmanpoisto.

Suurten betonirakennusten ohella suunniteltiin myös joukko puurakenteisia konstruktivistisia pientaloja. Monet näistä jäivät kokeellisiksi, vaikka tavoitteena oli suunnitella myös sarjatuotantoon sopivia talojärjestelmiä.

materiaalit

Aikakautta hallitseva materiaali oli betoni sekä puhtaaksivalettuna että elementteinä. 1960-luvun alusta lähtien asuinkerrostalojen perustyyppi oli
sandwich-elementeillä toteutettu osaelementtitalo. 1960-luvun alussa elementtirakentaminen oli luovan kokeilevaa. Kehitettiin yksilöllisiä elementti-
ja liitosratkaisuja. Julkisivut tehtiin usein tiilestä muurattuina tai paikallatehtyinä rapattuina kevytbetonijulkisivuina, tai ne verhottiin asbestisementtilevyillä. Elementtien ulkokuoren betoni käsiteltiin maalaamalla, harjaamalla tai muuten kuvioimalla. Parvekekaiteet olivat betonia, asbestisementtilevyä tai terästä, joskus myös läpinäkyvää akryylia.

Tavallisissa kerrostaloissa asuntojen sisätiloihin ei juuri panostettu. Seinät olivat maalatut, lattian päällysteenä oli tavallisesti muovimatto. Oleskelutiloissa saatettiin käyttää tehosteena voimakkaan väristä maalattua seinää, kuvioitua vinyylitapettia tai kangaspintaista huokoista kuitulevyä. Huonetiloja madalsivat usein alaslasketut katot, joihin oli upotettu valaisimet. Korkeatasoisissa
sisätiloissa suosittiin jalopuuovia. Tilojen jatkuvuutta korostivat kynnyksettömät liukuovet.

väritys

Usein julkisivujen betonipinnat olivat maalattuja. Valkoinen oli hallitseva väri. Puuikkunat siveltiin tavallisesti tummasävyisellä kyllästysaineella, yleisimmin ikkunoiden väri oli tummanruskea. Sokkelikerros maalattiin tumman harmaaksi tai lähes mustaksi. Sisätiloissa tehosteväreinä suosittiin orassia, voimakkaita punaisia ja tummaa ruskeaa. Pääasiassa sisätilojen väritys oli kuitenkin melko hillittyä. Näin muodikkaat voimakkaan väriset huonekalut pääsivät oikeuksiinsa.

detaljit

nauhaikkunat.jpgNauhaikkunat nähtiin uudenaikaisina, vastakohtana 1950-luvun aukkojulkisivuille. Julkisivujen sommittelu oli korostetun vaakasuuntaista. Tummien ikkunanauhojen ja valkoisten seinänauhojen vuorottelu pelkisti arkkitehtuurin äärimmilleen.

Alumiiniset ikkunarakenteet ja umpiolasien kehittyminen mahdollistivat entistä suuremmat ikkunakoot. Keveyttä korostettiin tummalla ja usein sisäänvedetyllä sokkelikerroksella, joka visuaalisesti irrotti vaalean rakennuksen maasta. Parvekkeiden varjojen ja nauhajulkisivujen muodostama reliefi antoi valtaviin julkisivukenttiin rytmiä. Teollistuminen vaikutti elementtitekniikan kehittymisenä. Silti valtaosa rakentamisesta oli yhä käsityövaltaista, yksityiskohdat suunniteltiin sekä toteutettiin tavallisesti huolella.

Kuva: Keinulaudantien talojen takapihan julkisivu ryhmittyy nauhaikkunoiden mukaan.

Aikakautta edustavia arkkitehteja:
mm. Aarno Ruusuvuori, Pekka Pitkänen, Kaija ja Heikki Siren, Raili ja Reima Pietilä, Bengt Lundsten, Osmo Lappo, Niilo Kokko, Lauri Silvennoinen

Tyypillisiä rakennuskohteita:
lähiöiden kerrostalot, kulttuurirakennukset, teatterit

Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä ja lähiympäristössä:
Helsingissä arvostetuimpiin 1960-luvun aluekokonaisuuksiin kuuluvan Pihlajamäen ensimmäinen vaihe valmistui 1962. Pihlajamäen asemakaava heijastui suoraan hiukan myöhemmin kaavoitettuihin Kontulan ja Myllypuron lähiöihin. Myös Keski-Vuosaari ja Lehtisaari edustavat hienosti 1960-luvun pelkistettyä kaupunkisuunnittelua. 1960–70lukujen vaihteeseen ajoittuu Siltamäki, joka matalana ja kauniisti luontoon sovitettuna tarjoaa myös onnistuneen esimerkin aikakauden asuinalueesta.

City-kortteli, ”Makkaratalo” (Viljo Revell ja Heikki Castrén, 1967)
Dipoli (Espoon Otaniemi, Raili ja Reima Pietilä, 1966)
Tapiolan kirkko (Espoo, Aarno Ruusuvuori, 1965)
Temppeliaukion kirkko (Timo ja Tuomo Suomalainen, 1969)