Helka

Helsingin kaupunginosayhdistykset ry

Rakennukset kertovat -nettiversio / 4. 1920-luvun klassismi - paluu pelkistykseen ja symmetriaan

puukapyla.jpgAikakausi: 1920-luku.
Valtiollisten olojen vakiinnuttaminen itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä, vuosikymmenen alun asuntopula kaupungeissa, 1919–1932 yleinen kieltolaki, työväen asuntokysymys.

Esimerkkikohde: Puu-Käpylä
asemakaava: arkkitehdit Birger Brunila ja Otto-I. Meurman,
rakennussuunnittelu: arkkitehti Martti Välikangas, 1920–1925

Kuva: Pihanäkymä Puu Käpylästä

Käpylän yhtenäinen puutaloalue on paitsi edustava esimerkki vivahteikkaasta 1920-luvun klassismista, myös ajalleen ominaisesta sosiaalisesta rakentamisesta. Asuntopulan korjaamiseksi oli jo vuonna 1917 perustettu puoliksi kunnallinen osakeyhtiö Helsingin kansanasunnot, jolle osuuskuntien Käpy ja Käpylä ohella kaupunki vuokrasi maata. Asemakaavan laativat Birger Brunila ja Otto-I. Meurman. Kaikki alueen asuintalot suunnitteli Martti
Välikangas ja puutarhasuunnittelijana toimi Helsingin puutarhakonsulentti Elisabeth Koch. Alue rakennettiin vuosina 1920–1925. Rakentamisen kustannuksia piti kurissa ratkaisujen yksinkertaisuus. Alueelle pystytettiin
tehdas, jossa tuotettiin standardoituja seinärakenteita.

Aluksi neljänperheentaloissa oli kaksi eri huoneistotyyppiä: huone ja keittö tai kaksi huonetta ja keittiö. Suunnittelutyön edetessä asuntoja muunneltiin ja alueen valmistuttua asuntotyyppien variaatioita oli jo enemmän. Jokaisesta asunnosta oli järjestetty käynti suoraan pihalle ja asuntokohtaiselle puutarhapalstalle. Asuinrakennuksia täydentämään rakennettiin korttelikohtaiset piharakennukset, joissa olivat saunat ja pesutilat. Syntyi puutarhakaupunginosa, jonka mittakaava ja katutila muistuttavat vanhoista suomalaisista empireajan puukaupungeista. Alueella voi nähdä myös kaukaisempia viitteitä niin englantilaisiin puutarhakaupunkeihin kuin Italiaan.

Puu-Käpylän katutila vaihtelee Pohjolankadun suorasta ja leveähköstä puistokadusta maaston muotojen mukaan kevyesti kaartuvaan Pellervontiehen ja aina pieniin pihakatumaisiin kujiin. Rakennuksien pitkä sivu tai pääty on kadun suuntainen ja tavallisesti lähes kiinni katulinjassa. Katutilaa rajaavat myös korkeat puiset aidat. Rakennukset ovat ryhdikkäitä, harjakattoisia kappaleita, joko yksi- tai kaksikerroksisia. Niiden muoto ja mittakaava tuovat jossain määrin mieleen ns. pohjalaistalot. Useimpien rakennusten pystylaudoitettuja julkisivuja koristavat puusta veistetyt valkoisiksi maalatut koristeet. Puu-Käpylän säilyminen oli pitkään vaakalaudalla.

Vuonna 1960 järjestettiin asemakaavakilpailu, jolla pyrittiin saamaan alueelle tehokkaampaa rakentamista. Rakennusten purkamista perusteltiin muun muassa niiden hataruudella sekä vesi- ja viemäriverkoston kuluneisuudella. Kaupunki piti parempana koko alueen hävittämistä ja uudelleenrakentamista. Kilpailu johti kiivaaseen keskusteluun ja lopulta suojelupäätökseen vuonna 1971. Rakennuksia on kunnostettu 1970-luvun alkupuolelta lähtien.

1920-luvun suomalaista rakennustaidetta kutsutaan tavallisesti 20-luvun klassismiksi tai pohjoismaiseksi klassismiksi. Itsenäistymisen jälkeisiä vuosia leimasi pyrkimys erottautua entisestä emämaasta Venäjästä ja korostaa pohjoismaista yhteenkuuluvuutta. Arkkitehtuurin tyylisuunnaksi tuli pelkistetty klassismi. Selkeäpiirteinen arkkitehtuuri muodosti vastakohdan jugendin runsaudelle, koristeellisuudelle ja orgaanisuudelle. Siirtymä tyylikaudesta toiseen ei kuitenkaan tapahtunut kerralla. 1910-luvun jälkipuoliskon myöhäisjugendia olivat jo leimanneet klassiset piirteet. Kehitys kulki kohti symmetriaa.

Taloudellinen tilanne oli vasta itsenäistyneessä Suomessa suhteellisen niukka. 1920-luvun alussa kaupungeissa kärsittiin maailmansodan jälkeisestä asuntopulasta. Asuntotuotanto kasvoi voimakkasti vuosina 1925–28, mutta laantui jälleen vuoden 1930 lamaan. Sosiaaliset rakennustehtävät saivat korostetun aseman ja työväenasuntojen ja vuokratalojen suunnittelusta tuli arkkitehdeille merkittävä työsarka. Asuntosuunnittelusta ja asemakaavoituksesta tuli aikaisempaa järjestelmällisempää. Asuntotuotantoa tehostivat myös uudet standardisoimistavoitteet. Suunnittelulla pyrittiin
tarkoituksenmukaisuuteen ja hyviin vakioratkaisuihin. Mallipiirustuksilla ja julkisivukaavioilla luotiin tehokkuutta, mutta myös tasapainoista ja yhtenäistä kaupunkikuvaa. Koristeaiheet pelkistyivät osin taloudellisen niukkuuden
vuoksi, osin vallalla olleen arkkitehtuurin lähtökohdista ja ihanteista johtuen.

ympäristö

1920-luvun klassismissa yhtenäinen kaupunkikuva säilyi keskeisenä rakennustaiteen tavoitteena. Talot rajaavat katua ikäänkuin muodostaen sille seinät. Seinämäisyyttä korostavat usein rakennuksesta toiseen samalla korkeudella kulkeva räystäslinja, sokkeli ja ikkunat. 1920-luvun klassismin
yleisilmettä hallitsevat säännönmukaisuus ja selkeys.

Yhtenäisyyttä säädeltiin myös kunnan taholta. Helsingin kaupunki pyrki vahvistamaan asemakaavojen yhteydessä kortteleille julkisivukaaviot. Kaaviot jäivät pois käytöstä 1930-luvun jälkipuolella. Taka-Töölössä sijaitseva ns. Gripenbergin kortteli (Mannerheimintie, Savilankatu, Urheilukatu, Sallinkatu) on edustava esimerkki poikkeuksellisen yhtenäisestä korttelista. Arkkitehti Ole Gripenberg laati julkisivukaaviot ja suunnitteli myös kaikki korttelin rakennukset.

Yhtenä 1920-luvun kaupunkirakenteen tavoitteena oli luoda yhtenäisiä istutettuja korttelipihoja. Suurpihakortteleiden tunnetuimpiin toteutuksiin kuuluvat arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema nk. Sonckin kortteli Etu-Töölössä (Mechelininkatu, Eteläinen Hesperiankatu, Runeberginkatu, Museokatu) sekä arkkitehti Armas Lindgrenin Vallilaan suunnittelema Kone- ja Sillan työväenasuntokortteli (Somerontie, Kangasalantie, Sammatintie, Anjalantie). Helsingin yhtenäisimmät 1920-luvun asuinkerrostaloalueet sijaitsevat Etu-Töölössä Temppeliaukion kirkon ja Sammonpuistikon ympäristössä sekä Vallilassa Mäkelänkadun ja Sturenkadun risteyksen tuntumassa. Etu-Töölön rakennusten hallitseva materiaali on punatiili, kun taas Vallilan talot on pääosin rapattu vaaleiksi.

temppeliaukio.jpg

Kuva: Näkymä Temppeliaukiolta Sammonkadun suuntaan.

talotyypit

Klassistinen rakennus on selkeä ja yksinkertainen. Suunnittelu ei lähtenyt
asuntojen sisäisistä tarpeista, yksilöllisistä kodeista erkkereineen ja erikokoisine ikkunoineen, vaan yhtenäisestä kaupunkikuvasta ja julkisivulinjoista. Yksittäiset rakennukset ja asuinkerrostalot muodostavat yhtenäisiä suurkortteleita. Rakennus on tavallisesti pohjaltaan suorakaiteen muotoinen ja harjakattoinen. Seiniä ei ole rikottu ulokkeilla tai sisäänvedoilla. Räystäiden linja on yhtenäinen. Usein jopa savupiiput on piilotettu pihan puolelle. Julkisivuja hallitsee kurinalainen symmetria ja toistuvuus. Julkisivu ei paljasta, minkä kokoisia asunnot ovat, eikä ikkunasta voi päätellä, mihin huoneeseen se avautuu. Yleisilme on kevyt, ikkunat ovat lähellä julkisivupintaa, jolloin ulkoseinän paksuus ja raskaus ei korostu.

Asuntojen kokoerot tasaantuivat 1920-luvulla aiempaan verrattuna. Silti esimerkiksi Etu-Töölössä asunnot olivat huomattavasti isompia kuin Vallilan
työväestön yhden huoneen ja keittiön asunnot. Kerrostalojen erillisistä keittiönportaista luovuttiin, mutta toisinaan rakennus saatettiin varustaa ajan uutuudella, keskuskeittiöllä ruokahisseineen. Rakennusrunko kapeni, sillä pienistäkin asunnoista pyrittiin tekemään valoisia ja läpituuletettavia.

materiaalit

1920-luvulla rakennusmateriaalien valikoima lisääntyi, kun tiiltä korvaamaan etsittiin edullisempia vaihtoehtoja. Betonia alettiin yleisesti käyttää välipohjien kantavana rakenteena. Julkisivuissa yleisimmät käsittelyt olivat rappaus tai puhtaaksimuurattu punatiili. Rapatut julkisivut olivat tavallisesti sileitä, mutta toisinaan pinnoista tehtiin elävämpiä käyttämällä hierrettyjä rappauksia sekä
tekemällä kauhalla aaltomaisia painanteita. Puuta käytettiin julkisivuissa
lähinnä pystylaudoituksena. Yleisin kattomateriaali oli mustaksi maalattu pelti. Ensimmäiset sileät vaneriovet tulivat markkinoille. Koristelistoja käytettiin varsin maltillisesti. Listat olivat kapeita ja niiden profilointi oli matalaa.

väritys

Rapattujen julkisivujen yleisimpiä värejä olivat lämpimät keltaiset ja punaiset, vaaleat harmaat ja siniset. Värit olivat murrettuja. Tavallisimmin käytettiin kuultavaa kalkkimaalia. Koristeet ja ikkunanpuitteet olivat yleensä valkoiset. Puurakennuksissa suosittiin puna- ja keltamultaa.

Sisätiloissa yleisilme oli vaalea. Seinät verhoiltiin usein pienikuvioisella tapetilla. Sisustuksen muuntelu kävi helposti, koska huonekalut olivat keveitä.

detaljit

Koristeaiheita käytettiin säästeliäästi. Tavallisesti ne keskitettiin sisäänkäynnin yhteyteen tai kehystämään ikkunoita. Tyypillisinä koristeaiheina käytettiin klassisia elementtejä: pylväitä, pilastereita, koristelistoja, medaljonkeja, frontoneita ja reliefejä. Koristeet tehtiin rappaamalla tai puusta veistämällä.

Pitkään käytössä ollut T-karmillinen ikkuna väistyi. Venäläisenä pidetyn mallin sijasta alettiin jälleen suosia perinteistä, tasakokoisista ruuduista sommiteltua ikkunatyyppiä.

Niukka taloudellinen tilanne suosi omalta osaltaan pieniruutuisia
ikkunoita. Hinnan määräsi tuohon aikaan vielä lasiruudun koko, ei käsityötä vaativat puitteet. Tavallisesti ikkunat olivat 4–6-ruutuisia, kaupungeissa 8-ruutuisiakin. Ullakkojen ikkunat saattoivat toisinaan olla pieniä puolikaarenmuotoisia lunetti-ikkunoita. Usein ovea korostettiin katoksella tai sitä kehysti kahden kerroksen korkuinen pylväs- tai pilasteriaihe. Myös rakennuksen kulmia korostettiin. Kattojen koristeena esiintyi toisinaan spiiroja.

taidehalli.jpgAikakautta edustavia arkkitehteja:
Martti Välikangas, Väinö Vähäkallio, Erik Bryggman, Hilding Ekelund, Ole Gripenberg

Tyypillisiä rakennuskohteita:
työväen asunnot, koulut, suojeluskuntatalot

Kuva: Taidehalli

Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä:
Etu-Töölö
Vallila (Mäkelän- ja Sturenkadun risteys)
Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Hilding Ekelund, Jarl Eklund, 1928)
Töölön kirkko (Hilding Ekelund, 1930)
Eduskuntatalo (J. S. Sirén, 1931),
Työväenopisto (Helsinginkatu 26, Gunnar Taucher, 1927)
Yrjönkadun uimahalli (Yrjönkatu 21 b, Väinö Vähäkallio, 1928)
As Oy Sammonkatu 1 Etu-Töölössä, (Borg, Sirén, Åberg, 1924)