Helka

Helsingin kaupunginosayhdistykset ry

Rakennukset kertovat -nettiversio / 3. Art nouveau, jugend ja kansallisromantiikka - kansallishenkeä ja uutta taidetta

Aikakausi: 1895...1920-luvun klassismiin.
Sortokaudet 1899–1905 ja 1908–1917, suurlakko 1905, kansallisaatteen nousu ja kielikysymys, Venäjän alaisesta suuriruhtinaskunnasta itsenäiseksi kansakunnaksi 1917, taiteen kultakausi: Gallen-Kallela, Järnefelt, Edelfelt, Halonen, I maailmansota 1914–1918, Venäjän vallankumous 1917.

Esimerkkikohde: Asunto-osakeyhtiö Olofsborg
Kauppiaankatu 7–Katajanokankatu 1
arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen, 1902

olofsborg.jpg

Asunto-osakeyhtiö Olofsborg valmistui Katajanokalle vuonna 1902 suunnittelijoinaan maineikas arkkitehtikolmikko: Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Nuoret suunnittelijat olivat kohonneet maineeseen muutamaa vuotta aiemmin suunniteltuaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin ja saatuaan tämän jälkeen huomattavan määrän toimeksiantoja.

Kuva: Elämää Katajanokalla 1900-luvun alussa, As Oy Olofsborg näkyy taustalla, kuva Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Rakennus on linnamainen. Korkea, karkeapiirteinen graniittisokkeli korostaa sen jykevyyttä ja tuntuu kiinnittävän sen tiukasti maahan. Kokonaisuus ei ole kuitenkaan raskas. Vaaleat rapatut pinnat ja suuret ikkunaaukot keventävät ilmettä. Julkisivun vaihtelevat muodot ja yllätykselliset yksityiskohdat tuovat rakennukseen pienimittakaavaisuutta, lähes huvilamaisuutta. Erkkerit ja ulokkeet on sijoiteltu epäsymmetrisesti kuin ne olisi lisätty eri aikakausina toisistaan riippumatta. Julkisivua hallitsee katon ylle nouseva pyöreä tiilikatteinen torni. Alun perin kaikki kattopinnat erkkerit mukaan lukien olivat tiilipintaisia. Tornien huiput oli verhoiltu kuparilla. Suuret ikkunat ovat tyypillisiä ajalleen. Niiden alaosa koostuu suuremmista yhtenäisistä lasipinnoista ja yläosa on pieniruutuista. Julkisivun koristelu on maltillista. Vain muutamat hammaslistat jäsentävät yhtenäistä julkisivupintaa.

Asunnot ovat melko väljiä. Suurimmat yli 240 neliömetrin asunnot on sijoitettu rakennuksen kulmaan ja ne käsittävät kuusi huonetta, keittiön, palvelijanhuoneen sekä ikkunallisen hallin. Sisätilojen tunnelmallisuutta ja kodikkuutta on luotu ruokasalien seinien paneloinneilla sekä ikkunoiden eteen suunnitelluilla kiinteillä kalusteilla. Erityinen merkitys on ollut tulisijoilla. Olofsborgista löytyy niin luonnonkivisiä takkoja kuin kaakeliuuneja, joista viisi malla suunniteltiin yksinomaan tätä kohdetta varten.

Kuva: As oy Olofsborg

asoyolofsborg.jpgRakennus nimettiin Olofsborgiksi jo varhaisessa kokouksessa suunnittelutyön ollessa vasta aluillaan. Sukulaisuus Olavinlinnaan, erityisesti sen pyöreisiin torneihin, on selvästi aistittavissa. Nimenvalinnassa oli keskiajan ihannoinnin ohella vaikuttimena myös poliittinen ilmapiiri. Kiinteistöosakeyhtiön perustajajäsenet olivat venäjävastaisia ja Olavinlinna miellettiiin puolustuslinnaksi nimenomaan itää vastaan.

Talon ensimmäiset osakkaat olivat ruotsinkielisiä, ylempää keskiluokkaa tai säätyläisiä. Silti asukkaiden suurin sosiaalinen ryhmä olivat työläiset. Tämä selittyy pohjakerttoksen pienillä asunnoilla sekä palvelusväen suhteellisen suurella määrällä. Asukasrakenteeltaan talo oli tyypillinen omalle kaupunginosalleen. Olofsborg varustettiin monilla ajan mukavuuksilla. Asunnoissa oli vesijohdot wc:t ja kylpyhuoneet. Sen sijaan keskuslämmitystä taloon ei asennettu ennen 1950-luvun alkua. Asukkaat pitivät kaakeliuuneilla lämmittämistä terveellisempänä ja tunnelmallisempana. Olofsborg varustettiin hisseillä 1930-luvun alkupuolella. Porrashuoneet eivät tästä johtuen ole alkuperäisessä asussaan, vaan portaita on jouduttu kaventamaan.

1800–1900-luvun vaihteessa toisiaan seuranneiden kertaustyylien jatkumo katkesi. Klassinen pylväsjärjestelmä ja antiikista periytyvät koristeaiheet jäivät hetkeksi pois muodista, ja arkkitehdit pyrkivät tietoisesti luomaan uutta.
Aikaisemmin suunnittelu oli lähtenyt tyylistä, nyt sitä ohjasivat käyttötarkoitus ja yksilöllisyys.

Eurooppalainen art nouveau sulautui osaksi kansallista arkkitehtuuria. Esikuvia haettiin Yhdysvalloista ja Englannista sekä Keski-Euroopasta. Samoihin aikoihin mielenkiinto kohdistettiin myös omiin juuriin. 1890-luvun kielipolitiikka
ja Venäjän hallinnon vastustus loivat otolliset olosuhteet erityisen suomalaisen kulttuurin luomiselle. Perinteinen kansanomainen rakentaminen ja Itä-Karjalan omaleimainen ornamentiikka herättivät kiinnostusta. Arkkitehtuurissa alkoi näkyä muistumia suomalaisten keskiaikaisten kirkkojen ja linnojen muodoista.
Vuosisadan vaihteen arkkitehtuurista käytetään useita eri nimityksiä. Termit art nouveau ja jugend esiintyvät toistensa vastineina ranskan- ja saksankielisissä maissa.

ympäristö

Helsingissä on useita yhtenäisiä art nouveau -alueita. Katajanokan pääosin v. 1903–1906 välisenä aikana rakennettu kokonaisuus on näistä huomattavin
esimerkki. Myös Eirassa on laaja yhtenäisten korttelien alue. Pienempiä
rakennusryhmiä löytyy muun muassa Kulosaaresta ja Töölöstä. Ote kaupunkisuunnitteluun muuttui ratkaisevasti vuosisadan vaihteessa.
Kaavoitustyöt olivat pitkään olleet insinöörien tehtäviä, mutta nyt alan valtasivat arkkitehdit. Alettiin puhua kaupunkirakennustaiteesta. Ympäristö ja
paikka erityisine luonnonmuotoineen toimivat suunnittelun lähtökohtana.
Tavoitteena oli luoda romanttisia ja maalauksellisia näkymiä, vaihtelevia
katutiloja, joissa on aistittavissa viittauksia keskiaikaisiin kaupunkeihin.

Uutena ilmiönä tulivat asemakaavakilpailut, joista ensimmäinen järjestettiin
vuonna 1899 Etu-Töölön suunnittelemiseksi. Kaksivaiheisen kilpailun tuloksena päädyttiin kompromissiin, jossa kaava tilattiin Gustaf Nyströmiltä
ja Lars Sonckilta. Kilpailun lennokkaimmat ajatukset karsiutuivat suunnitteluprosessissa, eikä keskiajan ihailusta ja pittoreskin kaupunkikuvan tavoittelusta jäänyt toteutuksessa muistuttamaan kuin vain muutama mutkitteleva kadunpätkä. Myös Eliel Saarisen suurisuuntainen Munkkiniemi-
Haaga -suunnitelma (v. 1915) jäi lähes täysin toteutumatta.

talotyypit

1800–1900-lukujen vaihteessa tonttien hinnat ja asuntojen vuokrat alkoivat
nousta Helsingissä. Puute hyvätasoisista uusista asunnoista oli erityisen
suurta keskiluokkaan kuuluvien virkamiesten keskuudessa. Voimien ja varojen
yhdistäminen oli hyvä keino saavuttaa toivottu asumistaso. Yksityisten
omistamien kiinteistöjen rinnalle alkoi nousta Olofsborgin kaltaisia osakeyhtiöiden rakennuttamia asuinkerrostaloja. Omistusasunnot alkoivat yleistyä. Kodikkuus, tarkoituksenmukaisuus ja terveellisyys ohjasivat suunnittelua. Rakennusrungoista tehtiin aikaisempaa kapeampia. Näin asuntoihin saatiin enemmän valoa ja väljyyden tuntua. Huoneiston sijasta suunniteltiin koti, edustavuuden sijasta ratkaisevaa oli viihtyisyys. Ero 1800-luvun tyypillisiin porvariskoteihin ei kuitenkaan ollut merkittävä. Keittiötä ei vielä sijoitettu ruokailutilan välittömään läheisyyteen, käytävät ja välittävät hallitilat erottivat yhä palvelijat herrasväestä. Paraatiportaan lisäksi rakennukset
varustettiin tavallisesti myös vaatimattomammilla keittiöportailla, joiden kautta kuljetettiin muun muassa halot ja jätteet. Korkeat ullakot sopivat pyykin kuivaukseen.

Symmetrinen julkisivujäsentely oli pitkään ollut tärkein suunnittelua ohjaava perusperiaate. Nyt rakennusten suunnittelu lähti pohjakaavasta ja julkisivusommitelma seurasi sitä. Ikkunoiden tasaisesta ryhmittelystä julkisivussa luovuttiin. Parvekkeet ja erkkerit sijoitettiin vapaasti huonetilan kannalta parhaisiin paikkoihin. Rakennukset olivat muodoiltaan vaihtelevia, erilaiset ulkonemat ja sisäänvedot, poikkipäädyt, frontonit, tornit ja vesikaton muodot loivat kaupunkikuvaan vaihtelevuutta. Kunnallistekniikka kehittyi. Helsinkiin alettiin rakentaa sähkö- ja kaasulaitoksia. Monet paremmin
varustellut rakennukset saivat vesijohdot, viemärit, kylpyhuoneet ja vesiklosetit sekä keskuslämmityksen. Hissit yleistyivät Helsingissä 1910luvulla.

materiaalit

Useat julkiset rakennukset verhoiltiin kokonaan luonnonkivellä.
Asuinkerrostalojen julkisivut olivat pääosin rapattuja. Sileän rappauksen
lisäksi käytettiin erilaisia karkeita roso- tai roiskerappauksia. Rapattujen julkisivujen sokkelit olivat tavallisesti harmaata graniittia. Pehmeästä vuolukivestä taas veistettiin koristelistoja ja ornamentteja. Punatiiltä käytettiin jonkin verran julkisivuissa, mutta Suomessa valmistettuja tiiliä ei pidetty korkealaatuisina ja tuontitiili oli kallista, joten rappaamattomat julkisivut jäivät
suhteellisen harvinaisiksi. Katoissa tiiliä käytettiin enemmän. Muita katemateriaaleja olivat kupari- ja sinkkilaatat sekä pelti ja toisinaan jopa liuskekivi. Maaseudulle rakennetuissa huviloissa käytettiin puuta, kansallisromantiikan tunnelmissa paanukattoisista pyöröhirsirakennuksista tuli suosittuja. Rautabetoniksi aluksi kutsuttu teräsbetoni alkoi yleistyä 1900-luvun alussa perustuksissa, välipohjissa ja kantavissa pilareissa. Rakennusten paloturvallisuus parani.

Sisätiloissa suosittiin maalaamatonta puuta ovissa, paneloinneissa ja listoissa. Porrashuoneita elävöitettiin koriste- ja lasimaalauksin sekä metallikoristein.

väritys

Rapattujen kivitalojen värit olivat vaaleita ja keveitä, usein sävyinä olivat valkoista lähenevät keltaiset, erilaiset ruskeat, roosa ja keveät vihreän vivahteet. Julkisivut olivat lähes yksivärisiä, mahdollisia koristeaiheita oli maalattu taitetulla valkoisella. Ikkunoiden puuosat olivat ruskeita, harmaita tai vihreitä.

detaljit

grotseki_hahmo.jpgAsuinkerrostalojen koristelu oli vaatimatonta verrattuna edellisten vuosikymmenien kertaustyyleihin. Rapattuja julkisivuja jäsensivät toisinaan kaakelilaatat, yksinkertaiset listat tai reliefit sekä kivestä veistetyt koristeet. Art nouveaulle tyypillisiä muotoja olivat sirot kaarevat linjat (nk. joutsenkaulaviiva) ja tyylitellyt kasviaiheet. Joskus käytössä olivat kansallisromanttiset aiheet, suosituimpina karhu, orava, käpy ja havut.

Ikkuna- ja oviaukot olivat vaihtelevan kokoisia ja muotoisia, usein tasalakisia, mutta yläosastaan hiukan kapenevia. Tavallinen ikkunajako perustui T-karmiin. Ikkunan alaosa oli jaettu kahtia ja yläosa välipuitteilla kuuteen, kahdeksaan tai useampaankin pieneen ruutuun.

1910-luvulla rakennusten muotokieli alkoi pelkistyä ja koristeaiheet
muuttua ilmeeltään klassisemmiksi ja symmetrisemmiksi. Muutokset ennakoivat siirtymää 1920-luvun klassismiin.

Kuva: Groteski hahmo kannattelee harteillaan erkkeriä.

Aikakautta edustavia arkkitehteja:
Onni Törnqvist (myöh Tarjanne), Selim A. Lindqvist, Usko Nyström, Lars Sonck, Wivi Lönn, Eliel Saarinen, Herman Gesellius, Armas Lindgren,
Karl Lindahl, Valter Jung, Sigurd Frosterus

Tyypillisiä rakennuskohteita:
Kaupunkien asuinkerrostalot, liikerakennukset, vakuutusyhtiöiden, pankkien ja yhdistysten toimitilat, kirkot, museot, koulut

Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä:
Katajanokka
Huvilakatu
Kallion kirkko (Lars Sonck, 1912)
Helsingin rautatieasema (Eliel Saarinen, 1909, 1914–1919)
Kansallismuseo (Gesellius, Lindgren, Saarinen, 1910)
Kansallisteatteri (Onni Törnqvist, 1902)
Vakuutusyhtiö Pohjolan talo (Aleksanterinkatu 44, Gesellius, Lindgren, Saarinen, 1901)
Helsingin Puhelinyhdistyksen talo (Korkeavuorenkatu 35, Lars Sonck,
1905)
Kustannusyhtiö Otavan talo (Uudenmaankatu 8–12, Valter Thomé ja Karl Lindahl, 1906)
Polyteknikkojen yhdistyksen talo (Lönnrotinkatu 29, Valter Thomé ja Karl Lindahl 1903)